Saida (Cimramin ilopilleri)

Saida (Cimramin ilopilleri)

perjantai 14. helmikuuta 2020

Peter & Connie Scherkin kilpailuvarmuusseminaari

Viime lauantai vierähti Riihimäellä Peter ja Connie Scherkin kilpailuvarmuusseminaarissa. Mia Skogster oli pyytänyt heitä pitämään seminaarin, missä he avaisivat vähän sitä, miksi heidän klubinsa koirat menestyvät vuodesta toiseen kovasta kisatahdista huolimatta. Näin kun pentuajatukset alkaa olla vuoden parin sisään ehkä todellisuutta, on hyvä käydä päivittämässä ajatuksia tällaisissa seminaareissa. Etenkin Team Heuwinklin ajatuksia kannattaa kuunnella, jos mielii joskus taas pennunkin kanssa päästä kokeeseen, vaikka ihan kaikkea ei tietenkään pidä sokeasti noudattaa. :D

Seminaarin sanoman voi tiivistää muutamaan teemaan
- pennun valinta
- tunnetilan rakentaminen liikkeisiin
- puuttumisen opettaminen
- kaavan rakentaminen (vihjesanat & odotus)

Tammikuun upeita lenkkimaisemia kiharalenkiltä :) 

Ensimmäisenä he painottivat pennun valintaa. Toisin kuin monesti Suomessa, he valitsevat IPOon vahvahermoisen ja voimakkaan ja itsevarman malin. Suomessa taas monasti ajatellaan, että terävä, hieman epävarma koira on helpompi työstää. Tähän tietysti syynä koulutustyylien erilaisuus. Heuwinklin suojeluideologiasta voi lukea vaikka tästä postauksesta. Suomessa taas koulutetaan paljon koiran epävarmuuden kautta eikä esim. pentuja juurikaan treenata sen vuoksi vaan niiden annetaan kasvaa ennen varsinaisten treenien aloittamista. Tällainen ohut hermo näkyy sitten helposti pientenkin koulutusvirheiden myötä ääntelynä, turhautumisena ja muita tottisongelmina.

Pääpaino Heuwinklillä oli tunnetilan rakentaminen nimenomaan liikkeisiin eikä muuhun hauskanpitoon. He aloittavat pentutreenin tekemällä viettiä ruokaan saalisleikillä. Vasta, kun pentu saalistaa hyvin ruokaa, lähdetään vietistä seuruuttamaan pentua samalla voimakkaasti kehuen. Tässä tietysti ohjaajan motoriikan tulee olla aika hyvä, että tämä onnistuu. Ja välillä pitää muistaa palkata myös saalistamisesta. Kun seuruuttaminen loppuu, loppuvat myös kehut. Eli pentua ei siis kehuta koskaan töiden päättymisen jälkeen (mikä on kovin yleistä ja ainakin itse olen etenkin Saidan kanssa sortunut siihen).. lisäksi pennun on aina itse aktivoiduttava ja vasta sen jälkeen ohjaaja antaa tottis-vihjesanan ja lähtee treenaamaan liikettä (seuraamista).

Tunnetilaa pitää vähitellen lähteä rakentamaan myös muualle kuin omalle kentälle sekä häiriössä. Häiriön pitää aluksi olla maltillista, jotta koira pystyy siitä suoriutumaan, eikä pennulta ikinä vaadita esim uusia vielä epävarmoja asioita silloin, kun treeniympäristö tuo haasteita. Eli he treenaavat häiriössä vain asioita, jotka pentu varmasti osaa. Myös ohjaajan tunnetila on tässä ratkaiseva. Monasti pennun kanssa tullaan kimppatreeneissä treenaamaan oikeasti (uusiakin asioita) tai ohjaaja saattaa ajatella, että tulee "näyttämään", miten hienosti hänen pentunsa tekee tottelevaisuutta ja hermostuu/jännittää jos pentu ei toimikaan oudossa ympäristössä totutulla tavalla. Pentu oppii hyvin nopeasti yhdistämään ohjaajan jännittyneen, ei pentuun keskittyneen, tunnetilan ja huonolla tuurilla siirtää sen aikuisena koetilanteisiin. Sen takia on äärimmäisen tärkeää, että ohjaaja osaa tuoda häiriöt oikeassa suhteessa mukaan treeniin ja keskittyy täysillä pentuun ja sen kanssa tekemiseen, eikä yleisöön.

Yhtenä itselle ehkä vähän odottamattomana asiana oli se, että he opettavat puuttumisen jo nuorelle pennulle. Tämän he perustelevat sillä, että ensinnäkin on paljon reilumpaa opettaa jo pennulle, että koira ei saa itse valita esimerkiksi milloin se on valmis irrottamaan pallosta tai tottelemaan omistajaansa ja puuttumiseen riittää pentuna vain pieni muikkari. Tätä puuttumisen opettamista pitää kuitenkin edeltää se, että pentu osaa palkkaantua positiivisesti ja kääntää oman toimintansa positiiviseen tekemiseen (esim. aktivoitua seuraamaan). He voivat tehdä puuttumisen esim. irrotustreeneissä tekemällä irrottamisen pennulle vaikeaksi (huom pennun pitää tässä vaiheessa jo osata irrottaa) pitämällä tyynyä voimakkaassa liikkeessä kokoajan ja mikäli pentu ei irrota ensimmäisestä käskystä, tulee toinen käsky ja heti sen perään pieni nyppäisy tai muu puuttuminen ja kielto. Ja heti kun pentu irrottaa, se lasketaan taas tyynyyn. Aina puuttumisen jälkeen tehdään uusi toisto, jotta pennulla on mahdollisuus tehdä oikein. Puuttuminen tehdään aina vasta toisen käskyn jälkeen, koska muuten koira voi hermostua / alkaa stressaamaan. He myös painottivat sitä, että koiran annetaan aina valita, mutta jos se valitsee "väärin", tehdään siitä valinnasta jollain tavalla epämukava, jolloin pentu ei enää halua tehdä sitä. Aikaista puuttumista hallituissa olosuhteissa puoltaa myös se, että tällöin puuttuminen pysyy tunteettomana ja neutraalina, kun se on etukäteen suunniteltu. Kouluttajat näyttivät videon, missä nuorelle koiralle tehdään häiriötä siten, että appari on namien kanssa koiran vieressä. Ohjaaja on koiran takana ja antaa tottisvihje-sanan merkikse seuraamisesta. Jos pentu ei kuuntele vaan vain haikailee apparin nameja, annettiin sille toinen käsky ja sen jälkeen pieni nyppäisy hihnasta ja kun pentu sieltä kääntyi ohjaajaan päin se osasti välittömästi lähteä seuraamaan iloisesti ja aktiivisesti jolloin sitä kehutaan. Tästä syystä on tärkeää, että koiralla on varma toimintamalli, mistä se hakee puuttumisen jälkeen hyvää oloa. :) Tiivistettynä tämä on mielestäni maalaisjärkeä. Etenkin malien kanssa elo ei aina ole leppoisaa ja mukavaa, niin väistämättä jossain kohtaa elämää jonkinlaista puuttumista tarvitaan. Itse kuitenkin ajattelen edelleen, että opetan puuttumisen mielummin treenikentän ulkopuolella. Sen jälkeen ei pentu enää osaa edes kyseenalaistaa ohjaajaa oltiin sitten lenkillä tai treenikentällä.

Tämän positiivisuusintoilun, joka tällä hetkellä vallitsee, hieno puoli on se, että koiria kohdellaan myös IPOssa huomattavasti paremmin kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Toisaalta ihmisiltä on samalla hävinnyt maalaisjärki, mikä näkyy entistä suurempana joukkona ongelmakoiria. Toki pelkkä positiivinen vahvistaminen riittää helpoilla koirilla, joille oma lauma on kaikki kaikessa, muista ei juuri välitetä, koira on riittävän itsevarma eikä koe ympäristöstä uhkaa ja lisäksi palkkautuu namista ja leluista helposti. Aina ei kuitenkaan näin ole, vaan koiralle joudutaan opettamaan, mitä ei saa tehdä. Tällöin oikeanlainen puuttuminen jo pentuna auttaa hyvin pitkälle.

Viimeisenä teemana seminaarissa oli vihjeiden, odottamisen ja kaavan opettaminen. Heuwinklin tiimi treenaa todella paljon kaavaa. Liikkeiden lisäksi treenataan paljon siirtymisiä kapulatelineelle yms. Ylipäätään kaikki tehdään sillä ajatuksella, että miten asia kokeessa on. Tottiksessa treenilistalla oli jopa tuomarin luvan odottamiset.

Koira totutetaan jo pentuna vihjesanoihin ja vähän vanhempana odottamisiin sekä pitkiin siirtymiin kentälle ja pellolle. Vihjesanalla tarkoitetaan siis merkkiä, josta koira tietää, ollaanko menossa tottikseen, puruihin vai jäljelle. Tämä on erityisen tärkeää kv-arvokisoissa, missä purut saattavat olla ennen tottiksia.

Odottelut otetaan mukaan, kun koiralla on jo jonkinlainen oikea ajatus treenaamisesta. Kentälle mentäessä saattavat käyskennellä koiran kanssa aivan kuin olisivat siirtymässä pitkänkin matkaa tottiskentälle. Samoin jos koiraa on opetettu, että ennen tottista leikitään tai syödään nameja, voi tulla yllätyksenä, kun odotusalueella joutuukin arvokisoissa hengailemaan 5-10 minuuttia koira käskyn alla ilman palkkaa ja siitä koiran pitäisi lähteä tekemään. Jälleen kerran myös koiran persoona ratkaiseen. Jos se tekee luontaisesti ohjaajalleen töitä ja palkan rooli on pienempi, ei tällaisia tarvitse niin paljon treenailla. Sen sijaan miellyttämishaluttomammat, palkalle enemmän rakennetut koirat vaativat pitkäjänteistä rakentamista myös koesuoritukseen.

Mukava seminaari oli, paljon tuttua tietoa, mutta aina mukaan tarttuu myös jotain pieniä uusia ideoita. Seminaari oli erityisen mielenkiintoisia nyt kun uuden pennun ottaminen alkaa olla jollain tasolla realistista.. parin vuoden sisään. :D

Jalo kävi tällä viikolla vesimatolla <3

tiistai 28. tammikuuta 2020

Urheilukoiraklinikalla jälleen...

Eilen(kin) käytiin Jalon kanssa tosiaan Urheilukoiraklinikalla. Diagnoosina tulehtunut painehaava ja oli kuulemma sen verran pahasti, että ab-kuurilla ollaan. Jalon ripuli ei tässä kohtaa auttanut asiaa. Su-ma Jalo sai Canicuria/Promaxia ja onneksi tänään aamulla kakka näytti taas normaalilta. Nyt tankataan maitohappobakteeria aina ab-tablettien välissä. Jalassa oli edelleen myös turvotusta. Ale (joksi kaikki ko. lääkäriä kutsuivat.:)) totesi, että koska ultrallakaan ei koskaan saada tietää todellista vaurion määrää, on mentävä koiran mukaan ja nyt jumpat ovat sille liikaa. Keskitytään hoitamaan tulehdus pois. Kylmähoitoa ajattelin Jalolle silti tehdä. Vasta kun haava on kunnossa ja Jalo suhtautuu taas neutraalisti tasapainotreeniin, jatketaan niitä harjoitteita. Yritän myös saada vuokrattua laadukkaan laaserin, jota lääkäri suositteli nyt käyttämään parin viikon ajan.

Lisäksi Ale tarjosi mahdollisuutta käyttää Jaloa edulliseen hintaan heillä käytössä olevalla juoksumatolla, joka mittaa koiran kropan käyttöä. Matto analysoi jokaisen askeleen ja miten paljon koira painoa millekin jalalle asettaa eri askellajeissa. Yksi mittaus ei sellaisenaan vielä kerro paljoa, mutta tarkoituksena on käydä pari kertaa uusimassa testi, jotta näkee, tekeekö aika ja kuntoutus tehtävänsä ja Jalo alkaisi käyttää vtj varpaita taas jossain kohtaa. Ja ennen kaikkea näkee, kun edistyminen pysähtyy, mikä on koiran kapasiteetti käyttää tuota rajaa enää.

Tulosten mukaan ravissa eroa oli todella vähän. Onneksi siinä askellus on niin kevyttä, että Jalon pitäisi pystyä kulkemaan kutakuinkin normaalisti myös tällä hetkellä.

kuva 1
Käynnissä sen sijaan huomasi, että vtj ei ole käytössä. Ensinnäkin vtj askellus tapahtuu vain tassun ulkoalanurkalla eli varpaat eivät juurikaan ole käytössä. Askellussuunta ei ole normaali vaan jalka vaan jotenkuten leijailee epämääräisesti. alustalla (kuva 3). Lisäksi käynnissä Jalo käytti vtj 10% vähemmän kuin otj. (kuva 1) Vtj askel oli yli 5cm lyhyempi kuin otj. Iso ero oli myös etujalkojen käytössä. Outoa kyllä Jalo kompensoi vtj kipua vej:lla jolla se ottaa todella pitkän askeleen. (kuva 3 ja 4) ja Se voi kertoa siitä, että Jalo ei halua kompensoida liikettä oej:lla, tai sitten se vaan on todennut kompensoinnin olevan taloudellisinta käyttämällä enemmän vej. Samoin vtj otettu askel oli paljon lyhyempi kuin otj eli Jalo ei halua todennäköisesti kipeällä jalalla tehdä ponnistusvaihetta lainkaan (kuva 4).

Eihän tuo testi autuaaksi tee tai varsinkaan paranna koiraa, mutta  kiva, kun voi muullakin kuin silmämääräisellä tarkastelulla seurata jalan käytön edistymistä.

P.S. Jalo on ihan ystävällinen koira, mutta toki vaativissa tutkimustilanteissa sille kopan laittaisin joka tapauksessa. Mutta myös eilisellä käynnillä pidin koppaa koska ymmärrän, että lääkärit eivät Jaloa tunne ja heillä on varmasti rennompi olo, kun koppa on päässä. Mielestäni on typerää alkaa selittelemään, miten oma koira ei tee mitään, sillä eivät lääkärit koiraa tunne ja toisaalta en edes halua miettiä, miten monta kertaa lääkärit ovat tulleet purruksi näiden "ei se koskaan ennen" omistajien takia hoitotilanteissa.

kuva 2

kuva 3

kuva 4